tyhjä tila sisälläni

yritän hengittää syvään

ja puhaltaa sen ulos

yritän täyttää sen kyynelillä

ja suklaalla ja kekseillä

kun joku puhuu

äänet kaikuvat sisälläni

eikä niistä saa selvää

vain sinun äänesi kuulen selvänä

vain sinun musiikkisi saavuttaa minut

odotus että näen sinut kasvattaa tyhjiötä<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

kun nauran muiden kanssa

hetken tuntuu paremmalta

jälkeenpäin entistä yksinäisemmältä

tuntuu kuin voisin kuolla

jos et täytä tätä tyhjiötä

jos en näe sinua

jos et puhu minulle

jos et kosketa minua

en jaksa

 

Inhoan kun joku on minusta riippuvainen, minun päätöksistäni, minun tekemisistäni, minun seurastani. Haluaisin karistaa sellaiset henkilöt harteiltani, he tuntuvat raskailta, ja ennen pitkää alan vihaamaan heitä. Inhoan myös sitä, jos olen itse riippuvainen jostakin henkilöstä. En haluaisi enää asua kotona, koska täällä olen riippuvainen vanhemmistani, ja minun on kerrottava heille menoistani. En jaksaisi tilittää. Toisinaan kun olen riippuvainen jonkun ystäväni päätöksestä tai seurasta, tunnen epävarmuutta, enkä pidä itsestäni.

Miten nyt siis kun olen tullut riippuvaiseksi eräästä jätkästä? En jaksa olla itsenikään kanssa, tunnen tyhjyyttä. En halua kuolla, mutta hetken tuntui siltä että saatan kuolla, jos en näe häntä pian taas. Säälin itseäni, teen kaikkea typerää hänen takiaan, haikailen ja olen surullinen.

Osaan nykyään nähdä lapsuuteni kokonaisuudessaan, ja ymmärrän tapahtumien ja kasvatukseni kautta nykyistä tilannettani kotona ja kaikkialla. En ole läheinen vanhempieni kanssa, enkä halua heidän puuttuvan liikaa elämääni. Toisinaan ystävieni on vaikea käsittää, miksen kerro vanhemmilleni esimerkiksi koulun vanhempainillasta, tai etten kertonut edes äidilleni aikovani mennä lääkäriin ja hakea e-pillerien reseptin. Kerroin hänelle vasta viikko pillerien aloittamisen jälkeen, enkä silloinkaan kysynyt hänen mielipidettään asiaan, ilmoitin vain. Äitini ei uskaltanut kysyä, olivatko ne ehkäisyä varten. Sanoin hänelle haluavani ne kuukautisten epäsäännöllisyteen. Hän todennäköisesti luulee nyt, että minulla on seksielämä ja poikaystävä, josta en halua kertoa. Mutta minulle on aivan sama, vaikka hän luulisikin niin. Puhun harvoin ystävistäni vanhemmilleni, ehkä ohimennen jos näen siitä olevan jotain iloa tai hyötyä heille tai minulle. En kerro heille miten minulla menee koulussa, vaikka todistukset minun on näytettävä ja pyydettävä jompaa kumpaa allekirjoittamaan ne. Eivätkä he koe tarpeelliseksi osallistua koulunkäyntiini, koska minulla menee niin hyvin. Tajusin juuri, että ehkä teen niin kovasti töitä menestykseni eteen, koska haluan heidän luottavan minuun ja siten antavan minun juoksennella vapaasti ulkona viikonloppuisin. Koen sen myös niin, ettei heillä ole valtaa määrätä elämästäni niin paljon, jos käyttäydyn itsenäisesti, hoidan opiskeluni hyvin, enkä anna heille syytä valvoa minua. Eivätkä he oikein ole ikinä valvoneetkaan. Vanhempani antavat minun olla huoneessani pitkiäkin aikoja yksin, lähes kokonaisia päiviä. Äidilläni on tapana alkaa jutella minulle, kun hän saa siihen tilaisuuden, mutta yleensä minua ei huvita jutella hänelle takaisin, ja olen vain hiljaa ja kuuntelen, tosinaan mumisen vastauksia. Toisinaan vain teeskentelen kuuntelevani. Jos puhun vanhemmilleni oma-aloitteisesti, tarvitsen yleensä jotain (rahaa), tai minun pitää ilmoittaa heille jostakin. Harvoin tunnen vain tarvetta jutella heille huvikseni. Tämä kuulostaa kovin kylmältä ja ehkä se onkin sitä, mutta tämä on minun valintani, tällaiseksi suhteemme on muokkautunut vuosien mittaan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

En halua syyttää vanhempiani itsenäisyydestäni, koska olen tyytyväinen tähän piirteeseeni, se on auttanut minua elämässä, ja tulen varmasti tulevaisuudessakin hyötymään siitä. Mutta olen miettinyt tätä paljon ja todennut, että vanhempani ovat joko tietoisesti tai vahingossa ohjanneet kasvatusprosessissaan minua (ja myös veljeäni) itsenäisyyteen. Jo kauan he ovat luottaneet monessa asiassa minun harkintakykyyni. Se alkoi jo kun olin pieni, muistan leikkineeni paljon yksin, äitini ei osallistunut leikkeihini eikä minulla ole pikkusisaruksia. Veljeni on minua neljä vuotta vanhempi, toisinaan leikin hänen kanssaan, usein katselin vierestä, kun hän pelasi tietokonepelejä, mutta tyttöjen leikit sain leikkiä yksin. Pihalla sekoittelin omia hiekkasekoituksiani, isäni torkkui sisällä sängyssä. En muista kuinka vanha olin silloin.

Keskustelin kerran eräiden tyttöjen kanssa siitä, kuinka vanhoina heidät pistettiin lapsena päivähoitoon tai tarhaan. Kerroin, että minut laitettiin heti kymmenen kuukautisena. Heidän mielestään se oli aivan liian aikaisin, muistan erään tytön halveksivan äänensävyn. Samainen tyttö oli itse erittäin riippuvainen äidistään, ja hän sanoi, että jos hän ei osaa jotain asiaa koulussa vain sen takia ettei ole jaksanut opiskella, hän pyytää vanhemmiltaan apua. Minusta se kuulosti erittäin epäkypsältä. Hän oli tosin minua kaksi vuotta nuorempi, mutta juttelin myös toisen tytön kanssa, ja hän oli saman ikäinen kuin minä. Hänkin oli vielä täysin napanuoralla kiinni äidissään, ja hän ei ymmärtänyt, miksen minä pitänyt perheestäni yhtä paljon kuin hän, ja miksen minä kertonut heille elämästäni ja asioistani. Myös minun oli vaikea ymmärtää hänen itsenäisyyden puutettaan.

Nyt kun ajattelen tietäni taaksepäin, yksi virstanpylväs oli, kun menin esikouluun. En saanut siellä ystäviä, ja surkuttelin asiaa äidilleni. Hän ei tehnyt mitään, ei puhunut esikoulun opettajan kanssa tai neuvonut minua. Onneksi ensimmäisellä luokalla sain jo kavereita, mutta se oli täysin omaa ansiotani, ei vanhempieni. Ehkä jotenkin alitajuntaisesti ymmärsin jo silloin, että minun pitää pärjätä omillani. Mahdollisesti se on vaikuttanut nykyiseen luonteeseeni, haluan yleensä selvitä omin neuvoin. Varsinkin kun on kyse vanhempieni ohjeista sosiaalisen elämän suhteen.

Vanhempani eivät ala-asteella ikinä kysyneet minulta olinko tehnyt läksyt, he eivät ollenkaan vahtineet opiskeluani. Itse asiassa aloitin lukemisenkin harjoittelun aivan omin avuin. Tavutin veljeni aapisesta kirjaimia, tavuja ja sanoja jo esikoulussa, vai oliko se jo ennen sitä? En muista. Kukaan ei kehottanut minua siihen. Ja muistan ala-asteella kysyneeni josko vanhempani voisivat tentata minulta englannin sanoja, mutta he olivat kovin haluttomia siihen hommaan. Näin hoidin koulutyöni jo hyvin nuorena aivan itsenäisesti, tarkoittaen ilman apua kotoa, koulussa tietenkin opiskelin opettajan johdolla. Naapurissani asui (ja asuu edelleen, mutta emme ole enää väleissä) minua muutaman viikon vanhempi tyttö, joka oli kuitenkin minua yhtä ylemmällä luokalla, koska hän oli syntynyt loppuvuodesta ja minä hyvin alkuvuodesta. Kävin usein hänen luonaan iltapäivisin, ja kun hän teki läksyjä ruokapöydän ääressä, hänen äitinsä auttoi häntä aina. En tiedä oliko hän liian tottunut äitinsä apuun eikä siksi jaksanut itse kunnolla yrittää, vai olinko minä vain fiksumpi. Hänen äitinsä laittoi tyttärilleen valmiiksi vaatteetkin seuraavaa päivää varten. Heillä myös syötiin yhdessä iltapäivällä kunnon lämmin ateria, niin kuin monessa muussakin perheessä. Meillä ei ikinä arkipäivisin syöty yhdessä päivällistä, söin vain välipalaa. Olin hyvin hoikka tyttö.

En muistele lapsuuttani pahalla, ja kaikesta huolimatta vanhempani onnistuivat ihan hyvin. Ja vaikka useimmiten minua ja veljäni ohjattiin omatoimisuuteen, joissain asioissa äitini holhosi meitä. Ainakin muutamana ensimmäisenä kouluvuotenani äitini tuli aamuisin herättämään minut ja veljeni ja tiedusteli, mitä haluaisimme aamupalaksi. Ja hän laittoi sen meille valmiiksi. Meidät vietiin monesti Kanarian saarille ja jopa Israeliin ja USA:han, Floridaan. Myöhemmin matkustimme äitini kanssa kahdesti Thaimaahan ja viime keväänä Ranskaan. Vanhempani myös kustansivat viime kesäisen kielikurssini, ja muutenkin he ovat aina maksaneet monia menoja puolestani. Esimerkiksi kun sanoin äidilleni haluavani permanentin, hän maksoi sen. Viidennellä tai kuudennella luokalla aloin saada korkeaa kuukausirahaa, jotta voisin ostaa omat vaatteeni ja maksaa oman puhelinlaskuni (minulla oli ensimmäisenä luokallani kännykkä, monella vanhemmallakaan oppilaalla ei vielä ollut omaa kännykkää). Tein muutamia töitä kotona, jotta ansaitsisin palkkani. Myös tämä on hyvin pitkälti ohjannut minua itsenäiseen toimintaan. Aloin käydä lähimmässä kaupungissa shoppailemassa ystäväni kanssa. Ostin ensimmäiset rintaliivini parhaan ystäväni kanssa, enkä ikinä soittanut äidilleni kysyäkseni saisinko ostaa jotkut housut tai muuta sellaista. Päätöksien tekeminen itsenäisesti tuli minulta siinä vaiheessa jo kuin luonnostaan. Aluksi muistan kysyneeni lupaa äidiltäni josko saisin mennä kaupungille, mutta pian jätin pois tämä muodollisuuden. Ystävieni piti aina soittaa kaverille kylään mentäessä vanhemmilleen, jotta nämä tietäisivät missä heidän lapsensa on. Arvata saattoi, että minä en ikinä soittanut, ja vanhempani eivät ikinä soittaneet perääni. He saattoivat kotona kysyä, missä olin ollut. Ei sanaakaan siitä, olinko tehnyt läksyt, vaikka yleensä olinkin hoitanut ne alta pois jo kaverini luona. Näin jälkeen päin ajatellen olen melko ylpeä itsestäni.

Esimerkkejä siitä, miten olen kasvanut juuri tämän kaltaiseksi, riittäisi vaikka miten pitkälle. Vanhempani eivät voi nykyään syyttä muuta kuin itseään siitä, etteivät he enää pysty kontrolloimaan minua määräyksillä, tai etteivät he enää tavoita minua vaikka kuinka kyselisivät. Viime kesänä, kun tulin eräänä yönä neljältä kotiin, isäni heräsi tulooni, vaikka yritin olla aivan hiljaa niin kuin yleensäkin, kun tulen myöhään kotiin. Hän ei tietenkään noussut ja alkanut moittia minua, ei hän varmastikaan ollut huolissaan, kenties vain hieman hämmästynyt kellonajasta. Seuraavana päivänä äitini tuli iltapäivällä kotiin töistä ja sanoi vankasti ja ilmoitusluonteisesti, että neljä ei ole hyvä aika nuoren tytön tulla kotiin, ja että vastedes minun olisi tultava kotiin puoleen yöhön mennessä. Reagoin tähän voimakkaasti, aluksi itkin mutta sisälläni paloi halu uhmata määräystä. Minulla ei ole ikinä ollut kotiintuloaikoja, paitsi joskus ala-asteella, ja nekin olivat siksi, koska olin itse kysynyt, mihin aikaan minun piti tulla kotiin. Kun ymmärsin lakata kyselemästä, minulle ei asetettu kotiintuloaikoja. Siksi raivostuin, kun kesälomalla olevaa, jo 17-vuotiasta eli lähes täysi-ikäistä alettiin määräillä ja vielä noin naurettavalla ajalla. Vieläkin äitini huikkaa minulle lähtiessäni, että tulisin kahdeksitoista kotiin, mutta en kommentoi siihen mitään, enkä tottele. Tulen milloin minua huvittaa, ja olen sen tyyppinen hauskanpitäjä, etten halua lähteä aikaisin, en ennen kuin muutkin lähtevät. Muutaman kerran olen jäänyt kaverini luokse spontaanisti yöksi ja lähettänyt äidilleni vain tekstiviestin, jossa ilmoitan jääväni yöksi. Viestissä joudun yleensä valehtelemaan kirjoittamalla siihen erään ystävättäreni nimen, vaikka oikeasti olen jäänyt erään kaveripoikani luokse. Haluan välttää kiusallisia kysymyksiä jälkeenpäin.

Äitini ei pidä siitä, että minulla on ystäviä. Joskus häntä esimerkiksi harmittaa, kun olen tarjonnut ystävilleni ruokaa kaapeistamme. Hän ei välitä siitä, että minäkin saan ruokaa ystävieni luona, jopa paljon useammin. Hän haluaisi minun olevan kotona illat, mutta minä en millään pysty ymmärtämään tätä periaatetta. Miksei vanhempi olisi iloinen siitä, että hänen lapsellaan on viattomasti hauskaa, ja että hänellä on sosiaalinen elämä? Ja varsinkaan siitä hän ei pidä, että olen saanut uusia ystäviä lukiossa. Niitä hän ei tunne lainkaan, mutta olen varma ettei hän vaivautuisi tutustumaankaan heihin, vaikka toisin heidät tarjottimella hänen eteensä. Kun aloin viettää pitkiä iltoja ulkona, tulin myöhään kotiin viikonloppuisin, ja vietin aikaani hänelle tuntemattomien ihmisten kanssa, hän kysyi olinko joutunut väärään seuraan. En tiedä, epäilikö hän minun käyttävän alkoholia tai jopa huumeita. En ole ikinä tullut humalassa kotiin, joten aihetta ei ainakaan ollut. Mahdollisesti lukion alussa lakkasin melkein kokonaan puhumasta hänelle elämästäni, ja se ehkä hämmensi häntä. Vetäytymiseni omaan huoneeseeni sai hänet jopa epäilemään, että olisin masentunut. Se oli joskus lukion alussa, ja olin erittäin yllättynyt, kun hän kysyi sitä minulta suoraan. Samalla olin kuitenkin myös surullinen siitä, että hän luuli minusta niin. En halunnut hänen olevan huolissaan minusta, koska siihen ei ollut mitään syytä. Tavallaan olen ollut aina äitini tyttö, mutta tietoisesti irtauduin hänestä joskus yläasteen alussa. En kadu siinä mitään.

En oikein tiedä, haluaisinko olla läheisempi vanhempieni kanssa. Todennäköisesti en, koska rasitun heidän seurastaan hyvin nopeasti, he ovat niin tylsiä. Vanhemmillani on huonot välit, mutta se onkin jo aivan oma lukunsa. Samalla tavalla kuin olen kadottanut taitoni puhua syvimmistä tunteistani ystävilleni, kadotin jo kauan sitten halun puhua vanhemmilleni mistään todellisesta, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Toisinaan haluan kertoa heille, jos olen menestynyt jossain, mutta mietin sanojani niin kauan, että lopulta en sano mitään. Haluaisin muuttaa pois kotoa niin kuin veljenikin, lähteä opiskelemaan jollekin toiselle paikkakunnalle ja karistaa lapsuuden traumat siiviltäni. En tarkoita, että vanhempieni ohjaus minut itsenäisyyden polulle olisi ollut traumaattista, mutta heidän tulehtuneet välinsä ovat vaikuttaneet minuun, samoin kuin isäni alkoholiongelmat. Suhteemme eivät varsinaisesti ole huonot, en ole koskaan huutanut kummallekaan heistä tai riidellyt monta päivää, eikä välimme varsinaisesti ole viileät. Ne eivät vain ole lämpimät, enkä tarvitse heidän henkistä tukeaan kasvamiseen. Minulla on ystäviä sitä varten. Jo kauan olen tiennyt, että ystävien tuki on minulle vanhempieni tukea tärkeämpää, ja se lohduttaa, kun kotona asuminen käy helvetilliseksi.

Tein yhden tähän astisen elämäni suurimman virheen yläasteella. En ystävystynyt kenenkään uuden kanssa, pysyin vain vanhojen lapsuudenystävieni seurassa, koska olin muodostanut ala-asteella tiiviin neljän tytön ystäväporukan heidän kanssaan. Seitsemännellä en vaivautunut tutustumaan kehenkään, koska ajattelin, etten tarvinnut muita ystäviä. Varhaisien teinivuosieni aikana en siksi muuttunut paljonkaan. Halusin pysyä päihteettömänä, viattomana ja samanlaisena aina. Se oli yksi suurimpia virheitäni, ainakin kasvamisen kannalta, ja toisaalta se oli myös hyvin naivi ajattelutapa. En päässyt kunnolla hakemaan omaa itseäni. Seitsemännellä meillä oli niin hauskaa ettei minulla ollut ikinä huolta huomisesta, mutta porukkamme hajosi seuraavana kesänä, kun yksi meistä muutti toiselle paikkakunnalle. Yhdeksännellä luokalla aloin ymmärtää tehneeni jotain väärin, ja lukiota edeltävänä kesänä päätin, että en tee enää samaa virhettä, vaan tutustun ihmisiin heti alussa. Silloin en vielä ymmärtänyt, millaista vaikutusta päätökselläni olisi minuun. Kun siis menin lukioon, tein päinvastoin kuin yläasteen alussa, ja tutustuin ihmisiin, otin etäisyyttä vanhoihin ystäviini, ja olinkin hyvin iloinen uusista tuttavuuksistani. Koulussa oli hauskaa, ja uusien ystävieni kautta tutustuin muihinkin ihmisiin. Ensimmäinen lukiovuoteni oli ihanaa aikaa, uutuudenviehättävää ja jännittävää, vaikka toisinaan muutokset painoivat mieltäni ja väsyttivät minut henkisesti. Huomasin myös lapsuudenystävieni muuttuneen, toisten hieman enemmän kuin toisten. Se vain lisäsi haluani hankkia sisältöä omaan elämääni, vaikka olinkin surullinen, kun huomasin, että olimme kasvamassa erillemme. Se oli outo tunne, itkin lapsuuttani, kultaisia muistojani ja itseäni. Otin ensimmäistä kertaa kesällä ennen lukion toisen vuoden alkua alkoholia niin paljon, että menin sekaisin. En tosin ottanut paljon, jotain oli sentään jäljellä hyveellisestä pikkutytöstä. Se oli kuitenkin yksi virstanpylväistä tähän astisessa nuoruudessani, koska siihen iltaan liittyy niin paljon muitakin muistoja. Silloin annoin pojan ensimmäistä kertaa koskettaa itseäni hieman enemmän.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kaveripoikien saaminen lukion alussa uusien ystävieni kautta oli mahtava kokemus, en saanut heidän seurastaan tarpeekseni, ja varsinkin eräs poika oli minulle erittäin mukava. Hän oli sellainen poika, joka osasi käsitellä tyttöjä, tiesi miten heidät saa tuntemaan itsensä huomatuiksi. Tajusin tämän puolen hänessä jo varhain, mutten välittänyt, koska hän sai myös minut tuntemaan oloni erityiseksi. En ollut ikinä kokenut mitään vastaavaa, ja uusien kokemuksien tielle olin nimenomaan lähtenyt, joten en ruvennut pohtimaan itsekunnioituksen säilyttämistä, tai edes maineeni säilyttämistä muiden silmissä. Kesällä ensimmäisen ja toisen lukiovuoden välissä aloin takertua tämän pojan seuraan yhä enemmän, ja se jatkui pitkälle syksyyn. Kirjoitin päiväkirjani täyteen huomioita hänen käytöksestään minua kohtaan ja yhdessä viettämästämme ajasta. Yritin tulkita kaikkea, jos hän vaikka tarkoittaisi jollain eleellään tai kosketuksellaan jotain enemmän. Tietysti halusin tulkita kaikki hänen tekonsa niin, että hän välitti minusta, vaikka en minä aivan täysin tyhmä ollut; muistin kyllä, millainen hän oli luonteeltaan, ja ymmärsin myös oman käytökseni älyttömyyden. Mutta halusin olla hänen seurassaan vain yhä enemmän. Aloin kutsua itseni hänen luokseen, toisinaan jäin yöksi, koska en halunnut mennä kotiin, en halunnut illan päättyvän. Haluaisn huomauttaa, että näihin iltoihin liittyi hyvin harvoin alkoholia, olin muuten vain huumautunut hänen seurastaan. Seuraavina päivinä koin yleensä katumuksen tunteita, tunsin itseni tunkeilijaksi ja loiseksi, koska olin hänessä niin nololla tavalla kiinni, roikuin hänen seurassaan ja kerjäsin kosketusta. Minulla oli muitakin ystäväpoikia, mutta suhteeni tähän poikaan oli aivan erilainen kuin kaikkiin muihin, hänen kanssaan tulin parhaiten toimeen ja löysimme yhteyden. Tai ainakin kuvittelin, että meillä oli yhteys. En oikein tiennyt, miten kaveripoikien kanssa pitäisi menetellä, ainakaan sellaisten kuin hän. Minullahan ei ollut lainkaan kokemusta. Niinpä menimme muutaman kerran liian pitkälle, pidemmälle kuin kaverit yleensä menevät. Ne olivat kaikki aina hänen aloitteitaan, hän meni ensimmäisenä paitani sisälle, mutta minulla olisi ollut valtaa olla vastaamatta hänen lähentelyihinsä ja pysäyttää hänet. Vaan enpä pysäyttänyt. Kaikki oli niin huumaavan ihanaa eikä edes niin hirveän vakavaa. Viatonta koskettelua, ajattelin, että mitä haittaakaan siitä on? Ja olen edelleen sitä mieltä, ettei siitä ollut haittaa.

Samalla kun kokemukseni lisääntyivät ja tutustuin paremmin uusiin ystäviini, muutuin koko ajan enemmän. Tämä kaikki on johtanut siihen, että nykyisin olen monella tapaa kovin outo itselleni. Kaiken aikaa olen tarkkaillut kuinka rakkaat ihmiset ympärilläni muuttuvat, mutta nyt, noin vuosi sen jälkeen kun aloin tutustua uusiin ihmisiin, olen huomannut, että olen itsekin muuttunut merkittävästi. Suunta, johon olen menossa, tai oikeastaan tie, jonka olen valinnut, on ihan hyvä, mutta en tunne enää itseäni. Yksi suurimmista muutoksista on ollut se, etten viihdy enää yksikseni niin hyvin kuin joskus aikoinaan. Olen jollain tapaa muuttunut sosiaalisemmaksi, kaipaan ihmisten seuraa viikonloppuisin, koska olen huomannut, että silloin minulla on kaikkein hauskinta. Olen tavallaan addiktoitunut tähän hauskanpitoon, viikonloppuni on pilalla ja turha, jos en tapaa ystäviäni. Toinen ongelma on, etten kerro enää oikein kenellekään ystävälleni syvimmistä tunteistani, esimerkiksi juuri näistä huomioista, puran kaiken vain päiväkirjaani. Tunnen olevani niin muuttunut sisäisesti, että minun on ensin itse tutustuttava tähän uuteen itseeni, ja sitten vasta voin antaa muidenkin tutustua siihen. Minun on selvitettävä sotkut sisältäni, oltava rehellinen itselleni. Itseensä tutustuminen kuulostaa minusta helpolta, mutta silti tuntuu kuin myllertäisin ja tuskastelisin kehoni sisällä ja pyrkisin tuomaan ulos muidenkin nähtäväksi sisimpäni, mutta en tiedä mikä on tulos. Toisinaan sisälläni tuntuu olevan kaksi persoonaa, jotka ovat osittain limittäisiä, osittain erillisiä.

Toivoisin, että voisin löytää itseni uudelleen ja saada sisäisen rauhan. En kadu muutoksia, minun on vain tutustuttava niihin, löydettävä uusi minäni ja opittava rakastamaan sitä. Minun pitää hemmotella uutta itseäni, ja mikä on kaikkein tärkeintä, minun on opittava taas nauttimaan ajasta itsekseni. Ja se ei onnistu, jos roikun pojassa, joka tuskin välittää minusta sen enempää kuin kenestäkään muustakaan. Toisaalta olisi askel taaksepäin alkaa vältellä ihmisten seuraa, koska luullakseni sosiaalisuus kuuluu nykyään luonteenpiirteisiini. Kuten kaikissa asioissa, on löydettävä kultainen keskitie: minun on vietettävä aikaa itsekseni ja ystävieni kanssa. Ja ystäviini kuuluvat yhä lapsuudenystäväni, koska he ovat ja tulevat toivottavasti aina olemaan minulle tärkeitä, ja vaikka olemmekin nykyään elämän muokkaamana erilaisia, en halua menettää heitä. Olen jo alkanut viettämään enemmän aikaa heidän kanssaan, vaikka välillä se onkin henkisesti rasittavaa. Ärsyynnyn helpommin heidän käytöksestään, ja myös muutoksien havainnoiminen on inhottavaa. Tiedän, että minun olisi hyväksyttävä heidät sellaisina kuin he ovat, mutta se on vaikeaa.

Viimeisen vuoden aikana olen kirjoittanut kymmeniä ja taas kymmeniä sivuja niistä tunteista, joita olen kokenut. Kirjoittaminen on auttanut minua selviytymään muutoksien myllerryksessä, koska se on selkiyttänyt ajatuksiani. Nyt minusta tuntuu, että minun on vain tehtävä yhteenveto kaikesta, minun on löydettävä itseni kaikkien sekavien tunteiden seasta.

Ehkä muutos olisi ollut vaikeampi, jos olisin kokenut sen kolmetoistavuotiaana. Toisaalta minusta tuntuu, että nyt muutos tuli kamalan myöhään, jopa myöhässä, ikään kuin muuttuisin yksikseni, kun kaikki muut taas ovat jo löytämässä itseään. Mutta ilmeisesti jokainen omalla ajallaan ja tavallaan, ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olen valmis kohtaamaan maailman tällaisena, hieman keskeneräisenä. Olen tiellä kohti itsenäisyyttä, löydän varmasti pian itseni ja sitä kautta vahvuuteni ja uudet tavoitteeni elämässä.