Tein yhden tähän astisen elämäni suurimman virheen yläasteella. En ystävystynyt kenenkään uuden kanssa, pysyin vain vanhojen lapsuudenystävieni seurassa, koska olin muodostanut ala-asteella tiiviin neljän tytön ystäväporukan heidän kanssaan. Seitsemännellä en vaivautunut tutustumaan kehenkään, koska ajattelin, etten tarvinnut muita ystäviä. Varhaisien teinivuosieni aikana en siksi muuttunut paljonkaan. Halusin pysyä päihteettömänä, viattomana ja samanlaisena aina. Se oli yksi suurimpia virheitäni, ainakin kasvamisen kannalta, ja toisaalta se oli myös hyvin naivi ajattelutapa. En päässyt kunnolla hakemaan omaa itseäni. Seitsemännellä meillä oli niin hauskaa ettei minulla ollut ikinä huolta huomisesta, mutta porukkamme hajosi seuraavana kesänä, kun yksi meistä muutti toiselle paikkakunnalle. Yhdeksännellä luokalla aloin ymmärtää tehneeni jotain väärin, ja lukiota edeltävänä kesänä päätin, että en tee enää samaa virhettä, vaan tutustun ihmisiin heti alussa. Silloin en vielä ymmärtänyt, millaista vaikutusta päätökselläni olisi minuun. Kun siis menin lukioon, tein päinvastoin kuin yläasteen alussa, ja tutustuin ihmisiin, otin etäisyyttä vanhoihin ystäviini, ja olinkin hyvin iloinen uusista tuttavuuksistani. Koulussa oli hauskaa, ja uusien ystävieni kautta tutustuin muihinkin ihmisiin. Ensimmäinen lukiovuoteni oli ihanaa aikaa, uutuudenviehättävää ja jännittävää, vaikka toisinaan muutokset painoivat mieltäni ja väsyttivät minut henkisesti. Huomasin myös lapsuudenystävieni muuttuneen, toisten hieman enemmän kuin toisten. Se vain lisäsi haluani hankkia sisältöä omaan elämääni, vaikka olinkin surullinen, kun huomasin, että olimme kasvamassa erillemme. Se oli outo tunne, itkin lapsuuttani, kultaisia muistojani ja itseäni. Otin ensimmäistä kertaa kesällä ennen lukion toisen vuoden alkua alkoholia niin paljon, että menin sekaisin. En tosin ottanut paljon, jotain oli sentään jäljellä hyveellisestä pikkutytöstä. Se oli kuitenkin yksi virstanpylväistä tähän astisessa nuoruudessani, koska siihen iltaan liittyy niin paljon muitakin muistoja. Silloin annoin pojan ensimmäistä kertaa koskettaa itseäni hieman enemmän.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kaveripoikien saaminen lukion alussa uusien ystävieni kautta oli mahtava kokemus, en saanut heidän seurastaan tarpeekseni, ja varsinkin eräs poika oli minulle erittäin mukava. Hän oli sellainen poika, joka osasi käsitellä tyttöjä, tiesi miten heidät saa tuntemaan itsensä huomatuiksi. Tajusin tämän puolen hänessä jo varhain, mutten välittänyt, koska hän sai myös minut tuntemaan oloni erityiseksi. En ollut ikinä kokenut mitään vastaavaa, ja uusien kokemuksien tielle olin nimenomaan lähtenyt, joten en ruvennut pohtimaan itsekunnioituksen säilyttämistä, tai edes maineeni säilyttämistä muiden silmissä. Kesällä ensimmäisen ja toisen lukiovuoden välissä aloin takertua tämän pojan seuraan yhä enemmän, ja se jatkui pitkälle syksyyn. Kirjoitin päiväkirjani täyteen huomioita hänen käytöksestään minua kohtaan ja yhdessä viettämästämme ajasta. Yritin tulkita kaikkea, jos hän vaikka tarkoittaisi jollain eleellään tai kosketuksellaan jotain enemmän. Tietysti halusin tulkita kaikki hänen tekonsa niin, että hän välitti minusta, vaikka en minä aivan täysin tyhmä ollut; muistin kyllä, millainen hän oli luonteeltaan, ja ymmärsin myös oman käytökseni älyttömyyden. Mutta halusin olla hänen seurassaan vain yhä enemmän. Aloin kutsua itseni hänen luokseen, toisinaan jäin yöksi, koska en halunnut mennä kotiin, en halunnut illan päättyvän. Haluaisn huomauttaa, että näihin iltoihin liittyi hyvin harvoin alkoholia, olin muuten vain huumautunut hänen seurastaan. Seuraavina päivinä koin yleensä katumuksen tunteita, tunsin itseni tunkeilijaksi ja loiseksi, koska olin hänessä niin nololla tavalla kiinni, roikuin hänen seurassaan ja kerjäsin kosketusta. Minulla oli muitakin ystäväpoikia, mutta suhteeni tähän poikaan oli aivan erilainen kuin kaikkiin muihin, hänen kanssaan tulin parhaiten toimeen ja löysimme yhteyden. Tai ainakin kuvittelin, että meillä oli yhteys. En oikein tiennyt, miten kaveripoikien kanssa pitäisi menetellä, ainakaan sellaisten kuin hän. Minullahan ei ollut lainkaan kokemusta. Niinpä menimme muutaman kerran liian pitkälle, pidemmälle kuin kaverit yleensä menevät. Ne olivat kaikki aina hänen aloitteitaan, hän meni ensimmäisenä paitani sisälle, mutta minulla olisi ollut valtaa olla vastaamatta hänen lähentelyihinsä ja pysäyttää hänet. Vaan enpä pysäyttänyt. Kaikki oli niin huumaavan ihanaa eikä edes niin hirveän vakavaa. Viatonta koskettelua, ajattelin, että mitä haittaakaan siitä on? Ja olen edelleen sitä mieltä, ettei siitä ollut haittaa.

Samalla kun kokemukseni lisääntyivät ja tutustuin paremmin uusiin ystäviini, muutuin koko ajan enemmän. Tämä kaikki on johtanut siihen, että nykyisin olen monella tapaa kovin outo itselleni. Kaiken aikaa olen tarkkaillut kuinka rakkaat ihmiset ympärilläni muuttuvat, mutta nyt, noin vuosi sen jälkeen kun aloin tutustua uusiin ihmisiin, olen huomannut, että olen itsekin muuttunut merkittävästi. Suunta, johon olen menossa, tai oikeastaan tie, jonka olen valinnut, on ihan hyvä, mutta en tunne enää itseäni. Yksi suurimmista muutoksista on ollut se, etten viihdy enää yksikseni niin hyvin kuin joskus aikoinaan. Olen jollain tapaa muuttunut sosiaalisemmaksi, kaipaan ihmisten seuraa viikonloppuisin, koska olen huomannut, että silloin minulla on kaikkein hauskinta. Olen tavallaan addiktoitunut tähän hauskanpitoon, viikonloppuni on pilalla ja turha, jos en tapaa ystäviäni. Toinen ongelma on, etten kerro enää oikein kenellekään ystävälleni syvimmistä tunteistani, esimerkiksi juuri näistä huomioista, puran kaiken vain päiväkirjaani. Tunnen olevani niin muuttunut sisäisesti, että minun on ensin itse tutustuttava tähän uuteen itseeni, ja sitten vasta voin antaa muidenkin tutustua siihen. Minun on selvitettävä sotkut sisältäni, oltava rehellinen itselleni. Itseensä tutustuminen kuulostaa minusta helpolta, mutta silti tuntuu kuin myllertäisin ja tuskastelisin kehoni sisällä ja pyrkisin tuomaan ulos muidenkin nähtäväksi sisimpäni, mutta en tiedä mikä on tulos. Toisinaan sisälläni tuntuu olevan kaksi persoonaa, jotka ovat osittain limittäisiä, osittain erillisiä.

Toivoisin, että voisin löytää itseni uudelleen ja saada sisäisen rauhan. En kadu muutoksia, minun on vain tutustuttava niihin, löydettävä uusi minäni ja opittava rakastamaan sitä. Minun pitää hemmotella uutta itseäni, ja mikä on kaikkein tärkeintä, minun on opittava taas nauttimaan ajasta itsekseni. Ja se ei onnistu, jos roikun pojassa, joka tuskin välittää minusta sen enempää kuin kenestäkään muustakaan. Toisaalta olisi askel taaksepäin alkaa vältellä ihmisten seuraa, koska luullakseni sosiaalisuus kuuluu nykyään luonteenpiirteisiini. Kuten kaikissa asioissa, on löydettävä kultainen keskitie: minun on vietettävä aikaa itsekseni ja ystävieni kanssa. Ja ystäviini kuuluvat yhä lapsuudenystäväni, koska he ovat ja tulevat toivottavasti aina olemaan minulle tärkeitä, ja vaikka olemmekin nykyään elämän muokkaamana erilaisia, en halua menettää heitä. Olen jo alkanut viettämään enemmän aikaa heidän kanssaan, vaikka välillä se onkin henkisesti rasittavaa. Ärsyynnyn helpommin heidän käytöksestään, ja myös muutoksien havainnoiminen on inhottavaa. Tiedän, että minun olisi hyväksyttävä heidät sellaisina kuin he ovat, mutta se on vaikeaa.

Viimeisen vuoden aikana olen kirjoittanut kymmeniä ja taas kymmeniä sivuja niistä tunteista, joita olen kokenut. Kirjoittaminen on auttanut minua selviytymään muutoksien myllerryksessä, koska se on selkiyttänyt ajatuksiani. Nyt minusta tuntuu, että minun on vain tehtävä yhteenveto kaikesta, minun on löydettävä itseni kaikkien sekavien tunteiden seasta.