Osaan nykyään nähdä lapsuuteni kokonaisuudessaan, ja ymmärrän tapahtumien ja kasvatukseni kautta nykyistä tilannettani kotona ja kaikkialla. En ole läheinen vanhempieni kanssa, enkä halua heidän puuttuvan liikaa elämääni. Toisinaan ystävieni on vaikea käsittää, miksen kerro vanhemmilleni esimerkiksi koulun vanhempainillasta, tai etten kertonut edes äidilleni aikovani mennä lääkäriin ja hakea e-pillerien reseptin. Kerroin hänelle vasta viikko pillerien aloittamisen jälkeen, enkä silloinkaan kysynyt hänen mielipidettään asiaan, ilmoitin vain. Äitini ei uskaltanut kysyä, olivatko ne ehkäisyä varten. Sanoin hänelle haluavani ne kuukautisten epäsäännöllisyteen. Hän todennäköisesti luulee nyt, että minulla on seksielämä ja poikaystävä, josta en halua kertoa. Mutta minulle on aivan sama, vaikka hän luulisikin niin. Puhun harvoin ystävistäni vanhemmilleni, ehkä ohimennen jos näen siitä olevan jotain iloa tai hyötyä heille tai minulle. En kerro heille miten minulla menee koulussa, vaikka todistukset minun on näytettävä ja pyydettävä jompaa kumpaa allekirjoittamaan ne. Eivätkä he koe tarpeelliseksi osallistua koulunkäyntiini, koska minulla menee niin hyvin. Tajusin juuri, että ehkä teen niin kovasti töitä menestykseni eteen, koska haluan heidän luottavan minuun ja siten antavan minun juoksennella vapaasti ulkona viikonloppuisin. Koen sen myös niin, ettei heillä ole valtaa määrätä elämästäni niin paljon, jos käyttäydyn itsenäisesti, hoidan opiskeluni hyvin, enkä anna heille syytä valvoa minua. Eivätkä he oikein ole ikinä valvoneetkaan. Vanhempani antavat minun olla huoneessani pitkiäkin aikoja yksin, lähes kokonaisia päiviä. Äidilläni on tapana alkaa jutella minulle, kun hän saa siihen tilaisuuden, mutta yleensä minua ei huvita jutella hänelle takaisin, ja olen vain hiljaa ja kuuntelen, tosinaan mumisen vastauksia. Toisinaan vain teeskentelen kuuntelevani. Jos puhun vanhemmilleni oma-aloitteisesti, tarvitsen yleensä jotain (rahaa), tai minun pitää ilmoittaa heille jostakin. Harvoin tunnen vain tarvetta jutella heille huvikseni. Tämä kuulostaa kovin kylmältä ja ehkä se onkin sitä, mutta tämä on minun valintani, tällaiseksi suhteemme on muokkautunut vuosien mittaan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

En halua syyttää vanhempiani itsenäisyydestäni, koska olen tyytyväinen tähän piirteeseeni, se on auttanut minua elämässä, ja tulen varmasti tulevaisuudessakin hyötymään siitä. Mutta olen miettinyt tätä paljon ja todennut, että vanhempani ovat joko tietoisesti tai vahingossa ohjanneet kasvatusprosessissaan minua (ja myös veljeäni) itsenäisyyteen. Jo kauan he ovat luottaneet monessa asiassa minun harkintakykyyni. Se alkoi jo kun olin pieni, muistan leikkineeni paljon yksin, äitini ei osallistunut leikkeihini eikä minulla ole pikkusisaruksia. Veljeni on minua neljä vuotta vanhempi, toisinaan leikin hänen kanssaan, usein katselin vierestä, kun hän pelasi tietokonepelejä, mutta tyttöjen leikit sain leikkiä yksin. Pihalla sekoittelin omia hiekkasekoituksiani, isäni torkkui sisällä sängyssä. En muista kuinka vanha olin silloin.

Keskustelin kerran eräiden tyttöjen kanssa siitä, kuinka vanhoina heidät pistettiin lapsena päivähoitoon tai tarhaan. Kerroin, että minut laitettiin heti kymmenen kuukautisena. Heidän mielestään se oli aivan liian aikaisin, muistan erään tytön halveksivan äänensävyn. Samainen tyttö oli itse erittäin riippuvainen äidistään, ja hän sanoi, että jos hän ei osaa jotain asiaa koulussa vain sen takia ettei ole jaksanut opiskella, hän pyytää vanhemmiltaan apua. Minusta se kuulosti erittäin epäkypsältä. Hän oli tosin minua kaksi vuotta nuorempi, mutta juttelin myös toisen tytön kanssa, ja hän oli saman ikäinen kuin minä. Hänkin oli vielä täysin napanuoralla kiinni äidissään, ja hän ei ymmärtänyt, miksen minä pitänyt perheestäni yhtä paljon kuin hän, ja miksen minä kertonut heille elämästäni ja asioistani. Myös minun oli vaikea ymmärtää hänen itsenäisyyden puutettaan.

Nyt kun ajattelen tietäni taaksepäin, yksi virstanpylväs oli, kun menin esikouluun. En saanut siellä ystäviä, ja surkuttelin asiaa äidilleni. Hän ei tehnyt mitään, ei puhunut esikoulun opettajan kanssa tai neuvonut minua. Onneksi ensimmäisellä luokalla sain jo kavereita, mutta se oli täysin omaa ansiotani, ei vanhempieni. Ehkä jotenkin alitajuntaisesti ymmärsin jo silloin, että minun pitää pärjätä omillani. Mahdollisesti se on vaikuttanut nykyiseen luonteeseeni, haluan yleensä selvitä omin neuvoin. Varsinkin kun on kyse vanhempieni ohjeista sosiaalisen elämän suhteen.

Vanhempani eivät ala-asteella ikinä kysyneet minulta olinko tehnyt läksyt, he eivät ollenkaan vahtineet opiskeluani. Itse asiassa aloitin lukemisenkin harjoittelun aivan omin avuin. Tavutin veljeni aapisesta kirjaimia, tavuja ja sanoja jo esikoulussa, vai oliko se jo ennen sitä? En muista. Kukaan ei kehottanut minua siihen. Ja muistan ala-asteella kysyneeni josko vanhempani voisivat tentata minulta englannin sanoja, mutta he olivat kovin haluttomia siihen hommaan. Näin hoidin koulutyöni jo hyvin nuorena aivan itsenäisesti, tarkoittaen ilman apua kotoa, koulussa tietenkin opiskelin opettajan johdolla. Naapurissani asui (ja asuu edelleen, mutta emme ole enää väleissä) minua muutaman viikon vanhempi tyttö, joka oli kuitenkin minua yhtä ylemmällä luokalla, koska hän oli syntynyt loppuvuodesta ja minä hyvin alkuvuodesta. Kävin usein hänen luonaan iltapäivisin, ja kun hän teki läksyjä ruokapöydän ääressä, hänen äitinsä auttoi häntä aina. En tiedä oliko hän liian tottunut äitinsä apuun eikä siksi jaksanut itse kunnolla yrittää, vai olinko minä vain fiksumpi. Hänen äitinsä laittoi tyttärilleen valmiiksi vaatteetkin seuraavaa päivää varten. Heillä myös syötiin yhdessä iltapäivällä kunnon lämmin ateria, niin kuin monessa muussakin perheessä. Meillä ei ikinä arkipäivisin syöty yhdessä päivällistä, söin vain välipalaa. Olin hyvin hoikka tyttö.

En muistele lapsuuttani pahalla, ja kaikesta huolimatta vanhempani onnistuivat ihan hyvin. Ja vaikka useimmiten minua ja veljäni ohjattiin omatoimisuuteen, joissain asioissa äitini holhosi meitä. Ainakin muutamana ensimmäisenä kouluvuotenani äitini tuli aamuisin herättämään minut ja veljeni ja tiedusteli, mitä haluaisimme aamupalaksi. Ja hän laittoi sen meille valmiiksi. Meidät vietiin monesti Kanarian saarille ja jopa Israeliin ja USA:han, Floridaan. Myöhemmin matkustimme äitini kanssa kahdesti Thaimaahan ja viime keväänä Ranskaan. Vanhempani myös kustansivat viime kesäisen kielikurssini, ja muutenkin he ovat aina maksaneet monia menoja puolestani. Esimerkiksi kun sanoin äidilleni haluavani permanentin, hän maksoi sen. Viidennellä tai kuudennella luokalla aloin saada korkeaa kuukausirahaa, jotta voisin ostaa omat vaatteeni ja maksaa oman puhelinlaskuni (minulla oli ensimmäisenä luokallani kännykkä, monella vanhemmallakaan oppilaalla ei vielä ollut omaa kännykkää). Tein muutamia töitä kotona, jotta ansaitsisin palkkani. Myös tämä on hyvin pitkälti ohjannut minua itsenäiseen toimintaan. Aloin käydä lähimmässä kaupungissa shoppailemassa ystäväni kanssa. Ostin ensimmäiset rintaliivini parhaan ystäväni kanssa, enkä ikinä soittanut äidilleni kysyäkseni saisinko ostaa jotkut housut tai muuta sellaista. Päätöksien tekeminen itsenäisesti tuli minulta siinä vaiheessa jo kuin luonnostaan. Aluksi muistan kysyneeni lupaa äidiltäni josko saisin mennä kaupungille, mutta pian jätin pois tämä muodollisuuden. Ystävieni piti aina soittaa kaverille kylään mentäessä vanhemmilleen, jotta nämä tietäisivät missä heidän lapsensa on. Arvata saattoi, että minä en ikinä soittanut, ja vanhempani eivät ikinä soittaneet perääni. He saattoivat kotona kysyä, missä olin ollut. Ei sanaakaan siitä, olinko tehnyt läksyt, vaikka yleensä olinkin hoitanut ne alta pois jo kaverini luona. Näin jälkeen päin ajatellen olen melko ylpeä itsestäni.

Esimerkkejä siitä, miten olen kasvanut juuri tämän kaltaiseksi, riittäisi vaikka miten pitkälle. Vanhempani eivät voi nykyään syyttä muuta kuin itseään siitä, etteivät he enää pysty kontrolloimaan minua määräyksillä, tai etteivät he enää tavoita minua vaikka kuinka kyselisivät. Viime kesänä, kun tulin eräänä yönä neljältä kotiin, isäni heräsi tulooni, vaikka yritin olla aivan hiljaa niin kuin yleensäkin, kun tulen myöhään kotiin. Hän ei tietenkään noussut ja alkanut moittia minua, ei hän varmastikaan ollut huolissaan, kenties vain hieman hämmästynyt kellonajasta. Seuraavana päivänä äitini tuli iltapäivällä kotiin töistä ja sanoi vankasti ja ilmoitusluonteisesti, että neljä ei ole hyvä aika nuoren tytön tulla kotiin, ja että vastedes minun olisi tultava kotiin puoleen yöhön mennessä. Reagoin tähän voimakkaasti, aluksi itkin mutta sisälläni paloi halu uhmata määräystä. Minulla ei ole ikinä ollut kotiintuloaikoja, paitsi joskus ala-asteella, ja nekin olivat siksi, koska olin itse kysynyt, mihin aikaan minun piti tulla kotiin. Kun ymmärsin lakata kyselemästä, minulle ei asetettu kotiintuloaikoja. Siksi raivostuin, kun kesälomalla olevaa, jo 17-vuotiasta eli lähes täysi-ikäistä alettiin määräillä ja vielä noin naurettavalla ajalla. Vieläkin äitini huikkaa minulle lähtiessäni, että tulisin kahdeksitoista kotiin, mutta en kommentoi siihen mitään, enkä tottele. Tulen milloin minua huvittaa, ja olen sen tyyppinen hauskanpitäjä, etten halua lähteä aikaisin, en ennen kuin muutkin lähtevät. Muutaman kerran olen jäänyt kaverini luokse spontaanisti yöksi ja lähettänyt äidilleni vain tekstiviestin, jossa ilmoitan jääväni yöksi. Viestissä joudun yleensä valehtelemaan kirjoittamalla siihen erään ystävättäreni nimen, vaikka oikeasti olen jäänyt erään kaveripoikani luokse. Haluan välttää kiusallisia kysymyksiä jälkeenpäin.

Äitini ei pidä siitä, että minulla on ystäviä. Joskus häntä esimerkiksi harmittaa, kun olen tarjonnut ystävilleni ruokaa kaapeistamme. Hän ei välitä siitä, että minäkin saan ruokaa ystävieni luona, jopa paljon useammin. Hän haluaisi minun olevan kotona illat, mutta minä en millään pysty ymmärtämään tätä periaatetta. Miksei vanhempi olisi iloinen siitä, että hänen lapsellaan on viattomasti hauskaa, ja että hänellä on sosiaalinen elämä? Ja varsinkaan siitä hän ei pidä, että olen saanut uusia ystäviä lukiossa. Niitä hän ei tunne lainkaan, mutta olen varma ettei hän vaivautuisi tutustumaankaan heihin, vaikka toisin heidät tarjottimella hänen eteensä. Kun aloin viettää pitkiä iltoja ulkona, tulin myöhään kotiin viikonloppuisin, ja vietin aikaani hänelle tuntemattomien ihmisten kanssa, hän kysyi olinko joutunut väärään seuraan. En tiedä, epäilikö hän minun käyttävän alkoholia tai jopa huumeita. En ole ikinä tullut humalassa kotiin, joten aihetta ei ainakaan ollut. Mahdollisesti lukion alussa lakkasin melkein kokonaan puhumasta hänelle elämästäni, ja se ehkä hämmensi häntä. Vetäytymiseni omaan huoneeseeni sai hänet jopa epäilemään, että olisin masentunut. Se oli joskus lukion alussa, ja olin erittäin yllättynyt, kun hän kysyi sitä minulta suoraan. Samalla olin kuitenkin myös surullinen siitä, että hän luuli minusta niin. En halunnut hänen olevan huolissaan minusta, koska siihen ei ollut mitään syytä. Tavallaan olen ollut aina äitini tyttö, mutta tietoisesti irtauduin hänestä joskus yläasteen alussa. En kadu siinä mitään.

En oikein tiedä, haluaisinko olla läheisempi vanhempieni kanssa. Todennäköisesti en, koska rasitun heidän seurastaan hyvin nopeasti, he ovat niin tylsiä. Vanhemmillani on huonot välit, mutta se onkin jo aivan oma lukunsa. Samalla tavalla kuin olen kadottanut taitoni puhua syvimmistä tunteistani ystävilleni, kadotin jo kauan sitten halun puhua vanhemmilleni mistään todellisesta, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Toisinaan haluan kertoa heille, jos olen menestynyt jossain, mutta mietin sanojani niin kauan, että lopulta en sano mitään. Haluaisin muuttaa pois kotoa niin kuin veljenikin, lähteä opiskelemaan jollekin toiselle paikkakunnalle ja karistaa lapsuuden traumat siiviltäni. En tarkoita, että vanhempieni ohjaus minut itsenäisyyden polulle olisi ollut traumaattista, mutta heidän tulehtuneet välinsä ovat vaikuttaneet minuun, samoin kuin isäni alkoholiongelmat. Suhteemme eivät varsinaisesti ole huonot, en ole koskaan huutanut kummallekaan heistä tai riidellyt monta päivää, eikä välimme varsinaisesti ole viileät. Ne eivät vain ole lämpimät, enkä tarvitse heidän henkistä tukeaan kasvamiseen. Minulla on ystäviä sitä varten. Jo kauan olen tiennyt, että ystävien tuki on minulle vanhempieni tukea tärkeämpää, ja se lohduttaa, kun kotona asuminen käy helvetilliseksi.